Historiikki

Vanhan Aution asuntokentällä on mielenkiintoinen, myyttinen ja värikäs Ison jaon jälkeinen historia. Vanha Autio on vanhin tunnettu Unarin alueen lappalaiskenttä. Tällä sivulla Jaakko Ylitalo raottaa historian verhoa.

 

Lappalaisaika 1500–1600 luvuilla

Puinen ja kapea jokivene on kevyt soutaa.

Vanhan Aution menneisyyttä voi jäljittää aina1600-luvulta alkaen. Suomalainen uudisasutus levisi Lapissa ikivanhan suomalaisen eränkäyntiperinteen mukaisesti ja Ruotsin kuninkaiden vauhdittamana 1600-luvulla vesistöjä pitkin kaukaisiin erämaihin aina vesistöjen latvoille saakka. Eränkäyntiä harjoittaville talonpojille rasvaton hauki oli ehkä lohtakin tärkeämpi kala. Hauki oli helppo kuivata ja sillä oli suuri kysyntä paaston aikana katolisessa Euroopassa. Kuivattu hauki oli siksi myös suosittu veronmaksuväline eli veroparseli. Niinpä kuivattua haukea vietiin 1600-luvulla laivalasteittain Lapista Tornion kautta Tukholmaan.

Suurten lohijokien, Kemi- ja Tornionjoen, talonpojat olivat vallanneet ja vakiinnuttaneet nautintaoikeutensa  lähes kaikkiin näiden vesistöjen järviin 1600-luvun lopulla. Keväinen hauen pyynti oli valtausten tärkein syy. Unarinjärvellä kalastivat aivan Kemijoen alajuoksulla Koroiskylässä ja Ilmolassa asuneet talonpojat.

Ensimmäiset säilyneet asiakirjat, joissa käsitellään Unarinjärven kalastusoikeuksia ovat Kemin käräjäpöytäkirjat vuosilta 1682-1687.  Niissä kerrotaan, että Kemin  pitäjän Koroiskylän ja Ilmolan talonpojat Pekka Maununpoika, Olli Maununpoika ja Lauri Hannunpoika valittivat, että Sodankylän  lappalaiset olivat tunkeutuneet heidän kalavesilleen Unarinjärvellä ja tekivät haittaa heidän pyynnilleen tuomalla useampia osamiehiä kalanpyynttiin kuin mitä laamanni Jacop Hansson Nycarlin tuomio vuodelta 1652 edellyttää. Lappalaiset eivät tulleet käräjille. Monien vaiheiden jälkeen Kemin Lapin kirkkoherra Henrik Cajanus edusti heitä Kemin käräjillä.

Vuoden 1687 käräjäpöytäkirjasta selviää, että kemiläisten kanssa riitelevät lappalaiset olivat Junnas Hannunpoika Martin ja Piettar Jaakupinpoika Aikasarrio. He olivat nyt kantelijoina ja valittivat, että kemiläiset estävät heitä nauttimasta vanhoja oikeuksia ja kalastamasta Unarinjärvestä kahdella nuotalla. Käräjien päätökseksi tuli kuitenkin, että uhkasakon uhalla kemiläiset eivät saa käyttää väkivaltaa lappalaisia kohtaan, ja Sodankylän lappalaisten on noudatettava Nycarluksen tuomion määräyksiä, ja jos lappalaiset kalastavat useammalla kuin yhdellä nuotalla Unarinjärvessä, niin kemiläiset saavat ottaa pois heidän pyydyksensä järvestä. Näin kemiläiset voittivat kalastusriidan ja Sodankylän lappalaisille jäi oikeus kalastaa Unarinjärvellä vain yhdellä nuotalla, muuten järvi kuului kemiläisten nautintaan.

Riitely Unarinjärven kalastuksesta päättyi lopullisesti vasta 1795, jolloin Kemijärven käräjillä Sodankylän lappalaiset luopuivat Kemijärven kalastamisesta ja kemiläiset luopuivat vastavuoroisesti Unarinjärven kalastamisesta. Sodankylän ja Kemin pitäjän raja tuli päätöksen mukaan kulkemaan aivan Unarinjärven eteläpuolelta, missä se on yhä Sodankylän ja Rovaniemen kaupungin rajana.

 

Perimätiedon kertomaa lappalaisajasta

Savusauna joelta kuvattuna.

Hyvin säilyneen ja 1800-luvun lopulla tallennetun perimätiedon mukaan vanhin lappalaisten asuinkenttä Unarinjärven lähellä on ollut Unarinkönkään alapuolella Autiossa, mistä saman periätiedon mukaan ensimmäiset Unarinjärven pysyvät asujat ovat siirtyneet Unarinjärven asukkaiksi, toinen Luusuaan ja toinen Uimaniemeen.  Heidät merkittiin kirkonkirjoihin 1750-luvulla sukunimillä Lusua ja Kallatsa. Papeilla oli tapana antaa lappalaisille lappalaisperäinen sukunimi. Aikasarrio- nimisiä lappalaisia asui 1600-luvulla laajalla alueella Kuusamosta Kautokeinoon saakka. Heitä ei kuitenkaan koskaan merkitty kirkonkirjoihin Aikasarrio tai Aikasteri-nimillä, joilla he esiintyivät käräjäpöytäkirjoissa. Syy on todennäköisesti se, että pakanallisia nimiä ei ylipäänsä haluttu kirjoittaa kirkonkirjoihin. Niinpä heille annettiin uusi, mutta kuitenkin lappalaisperäinen nimi, kuten Aikio tai Sarre ja Unarissa Kallatsa ja Lusua.

Kirkonkirjoihin merkityt Unarinjärven ensimmäiset uudisasukkaat eli Kallatsa ja Lusua olivat mitä todennäköisimmin kemiläisten kanssa riidelleen Aikasarrion jälkeläisiä. Marttiini-nimisistä lappalaisista tiedetään kirkonkirjojen perusteella, että he olivat muuttaneet Sodankylän Kairivuopiosta Unarinjärven pohjoispuolelle Kierinkiin.

Aina 1950-luvulle saakka eläneen perimätiedon mukaan lappalaiset hylkäsivät Vanhan Aution asuinkentän kemiläisten väkivallan johdosta. Traaginen tapahtumasarja johti tarinan mukaan Unarinkönkään alapuolella isänmurhaan, jonka seurauksena isänsä murhanneet veljekset eivät voineet jäädä asumaan entisille asuinsijoilleen Autioon, ja he siirtyivät kymmmenen kilometriä pohjoisemmaksi Unarinjärven rannan asukkaiksi.

Voi olla, että perimätiedon mukaiset tapahtumat ovat totta, mutta isänmurhan voi ymmärtää myös metafooraksi, mikä tarkoittaa, että asuinpaikan vaihtuminen järven rannalle johtui vanhan elämäntavan hylkäämisestä ja uuden elämäntavan omaksumisesta. Metsälappalaiset olivat oppineet kemiläisiltä järvikalastuksen, ja siirtyivät sen vuoksi järven rannan asukkaiksi. Useasta vuoden kierron mukaan asuinpaikkaa vaihtavasta Sodankylän lappalaisesta tuli 1600-luvun lopulla paikoillaan asuva, uusia elinkeinoja harjoittava uudisasukas. Metsälappalaisten siirtymisestä syrjäisiltä erämaa-alueilta järvien rannoille 1700-luvun alkupuolelta löytyy tietoja myös Unarin lähikylien, kuten Syväjärven ensimmäisistä uudisasukkaista. Heistä ainakin Mattanen siirtyi pysyvällä tavalla asumaan Seipäjärven ja Syväjärven välisestä kairasta lähelle Syväjärveä Hinganmaahan.

Toinen vanha perimätieto Unarista vahvistaa tätä näkemystä. Se kertoo Unarin ensimmäisestä  nuotasta, joka oli perimätiedon mukaan varastettu ja kannettu jostakin kaukaa kairan yli Unariin. Pienikin nuotta on raskas kantaa kairojen poikki, joten uskottavampaa on, että metsälappalaiset varastivat nuotan Unarinjärveä kalastavilta kemiläisiltä, jotka olivat kätkeneet nuottansa talven ajaksi järven läheisyyteen.

 

Ihanteellinen jokikalastuspaikka

Vanha Autio sijaitsee jokikalastuksen kannalta hyvällä paikalla. Unarinkönkään alla joki on matalaa ja haarautuu kapeiksi uomiksi ja muodostaa poukamia. Vaatimattomillakin saarrostuspyydyksillä voi poukamista saada saalista. Tämän historiikin kirjoittaja on Hannes-pappansa kanssa käynyt Mikkelinlammin heinälatojen kattoja korjaamassa. Samalla kevätkesän työmatkalla pyydystimme Unarinkönkään alta kutusärkiä yhdellä ainoalla verkolla pärekopallisen, ja tarpomalla saimme könkään alapuolen poukamista suuren haukisaaliin. Tarpominen tarkoittaa kalan pyytämistä niin, että verkko lasketaan poukamaan ja kalat säikytetään rantapuolelta verkkoon.

Vanhan Aution jokimaisemaa.

Unarinkönkään alla, Niesikarilla, on vettä keskikesällä vain puolisääreen. Matalaan veteen on mahdollista rakentaa pelkästään kivistä rysän kaltainen pyydys, johon kalat uivat noustessaan vastavirtaan.  Kalalle ”kivirysästä” paluu on vaikeaa, mutta kalan saalistaminen siitä on helppoa.

Myös peuranpyynnin kannalta Autio on hyvällä paikalla. Aivan läheisyydestä löytyy useita Poikajärven paliskunnan parhaimpia jäkäläkankaita ja vetisiä jänkiä. Peurakuopat kaivettiin vetelän suon tai järven rantaan, jolloin pakenevan peuralauman reitti osattiin arvioida suhteellisen tarkoin ja kaivaan kuopat oikeisiin paikkoihin. Unarinjärven ympäristöstä löytyy kymmeniä Lapin maakuntamuseon inventoimia peurakuoppia. Ne kertovat tarinaa jopa tuhansia vuosia sitten alueella asuneiden ihmisten elämästä.

 

Uudisasukkaiden Autio

Lappalainen eli ”lappare” ei 1700- ja 1800-luvuilla välttämättä aina tarkoittanut samaa kuin nykykielessä saamelainen. Lappalainen oli henkilö, joka maksoi lapinveroa eli jousiveroa ja joka vietti kiertelevää elämää, ja ”nybyggare” eli uudisasukas oli paikallaan pysyvästi asuva perhekunta tai suku, jota maksoi ”savujen” perusteella veroa.  Lappalaisaika Vanhassa Autiossa päättyi joka tapauksessa viimeistään 1700-luvun alkupuolella. Sen jälkeen paikalla alkoi uusi aika ja uusi elämä.

Vanhan käytännön mukaan autioksi jääneelle asuinpaikalle voi kymmenen autiovuoden jälkeen muuttaa kuka vain. Niinpä Vanha Autio on ollut ehkä useammankin uudisasukkaan asuinpaikkana aina 1800-luvun lopulle saakka.

Paikka oli sopinut hyvin peuranpyyntiä, jokikalastusta ja metsästystä harjoittaville lappalaisille, mutta  maanviljelystä harjoittaville uudisasukkaille se ei ollut yhtä suotuisa. Vanha Autio on yllättävän hallanarka. Keskikesälläkin auton ikkunat voivat olla aamulla huurteessa, vaikka lämpötila hieman korkeammalla, kuten Ison tuvan takaa nousevalla ”konttorimäellä”, olisi ollut yön aikana lämpimän puolella.

Uudisasukkaat ovat kuitenkin aikanaan raivanneet paikalle peltoja, jotka ovat yhä vieläkin näkyvissä. Mäen päällä on ollut joskus pelto. Sen muistona alueella on lapionpiston verran ruokamultaa ja peltoalueella kasvaa ikivanhoja koivuja. Nyt paikalla on näköalabiohuussi eli ”konttori”  Ns. sivistyneeseen maailmaan saa Vahasta Autiosta kännykkäyhteyden vain Ison tuvan takana nousevalta mäeltä, missä biohuussi seisoo. Viimeisin Ounasjokivarresta  Autioon tullut uudisasukas luopui paikasta 1800-luvun lopulla ja palasi takaisin Ounasjokivarteen.

 

Isojako 1910 ja Nivalan Kustu tai Kustavi

Isojako saavutti Unarin 1910. Silloin kylässä oli puolikymmentä kruununtorppaa, joista nyt tuli itsenäisiä perintötiloja. Kylän asukkaat olivat lähes kaikki keskenään sukulaisia ja useimmat Luusua-nimisiä. Isojaon toimitti insinööri, joka liikkui maastossa ratsain. Hänen käytössään oli jokaisesta talosta mies, ja kylän talot huolehtivat kukin vuorollaan insinöörin majoituksesta ja ruokahuollosta. Isossajaossa talojen maat erotettiin valtion maista. Nyt tilat ovat pirstoutuneet, ja isonjaonaikaiset käsin piirretyt koristeelliset kartat ovat  enää harvinaisia taideaarteita.

Vanha linnunpönttö.

Isännät saivat isossajaossa valita, ottavatko he kokomanttaalin vai puolenmanttaalin tilan. Kokomanttaalin tila oli Unarissa 900 hehtaaria ja puolenmanttaalin tila 450 hehtaaria. Nivalan Kustua eli Kustaa Luusuaa lukuunottamatta Unarin isännät valitsivat puolenmanttaalin tilan. Mitäpä sitä kivikkovaaroista turhaan veroja maksamaan. Metsien arvoa ei silloin vielä tiedetty, ja toisaalta eihän kylän ympäriltä metsät mihinkään kadonneet, joten niiden antimia voi nauttia isäntien mielestä tästä eteenpäinkin aivan samoin kuin oli nautittu jo vuosisatoja. Ei se sitten kuitenkaan aivan niin mennyt, mutta se on jo toinen tarina.

Nivalan Kustu otti kuitenkin kokomantaalin tilan ja sai niittypalstakseen ja vesialueekseen kolme kilometriä Meltausjokea Unarinkönkäältä Mikkelinlampeen saakka. Tilan nimeksi tuli Nivala, koska Kustun talo sijaitsi nivassa eli paikassa missä Meltausjoki lähtee Unarinjärvestä.

Kustua ei ilmeisesti maatalous innostanut. Niittypalsta jäi raivaamatta muutamaa Niesikarin rantapaikkaa lukuunottamatta. Vanhan Aution kohdallakin olisi ollut ehkä kymmenen metrin kaista jokirantaa, jonka olisi voinut raivata tulvaniityksi, mutta ei. Kustu oli enemmänkin kalamies. Hänen kerrotaan makoilleen ja kalastelleen kesät pitkät kalakämpässään, joka oli nykyisen Vanhan Aution savusaunan paikalla.

Mainittakoon, että Kustaa Luusua myi Meltausjoki Rno 68  tilaan kuuluvan vesialueen putouskorkeuden Imatran Voima Oy:lle vuonna 1955 hintaan 992.600 markkaa. Se vastaa vuoden 2010 euroina 30.671 euroa. Lähes omavaraistaloudessa elävässä kylässä 1950-luvun alkupuolella summa oli huomattavan suuri. Niinpä kylällä tiedettiin, että Nivalan Kustu on rikas. Eräs tarina kertoo, että Kustu lähti aamulla Rovaniemelle niin kuin muutkin linja-autolla asioimaan, mutta palasi illalla takaisin kahdella taksilla. Toisessa oli itse isäntä ja toisessa hattu ja reppu. Sama tarina kerrotaan myös aikalaisena eläneestä Lapin jätkästä Nätti-Jussista, josta tehtiin usein Lapissa liikkuvien hyvien tarinoiden päähenkilö, vaikka Nätillä ei olis ollut jutun kanssa mitään tekemistä.

Kustu oli kuitenkin Imatran Voiman kanssa kauppoja tehdessään vanhankansan mies, ja pidätti manttaalin omistajalle kaikki kaupan kohteena olevan vesialueen kalastusoikeudet niihin liittyvine korvaus- ja maksuvaatimuksineen. Vastaavasti Imatran Voima Oy kirjautti kauppakirjaan, että kalastus ei saa tuotaa häiriötä niille voimalaitoksille laitteineen, mitä vesialueelle rakennetaan. Kustu teki hyvät kaupat. Vesialueen putouskorkeutta ei koskaan otettu mihinkään käyttöön.

Tosin Ounasjoen voimalaitosten rakennussuunnitelmaan kuului aina 1970-luvulle saakka muun muassa Meltauksen tekojärvi, joka olisi pohjoisessa rajautunut Unarinjärveen. Lännessä järvi olisi ylittänyt Meltauksen maantien Käärmelehdon kohdalla ja idässä rantaviiva olisi tullut Niesin kylän pintaan. Suunnitelman mukaan voimalaitospato oli rakennettu Marivaaran-Pirttiselän kohdalle, missä Meltausjoki olisi suljettu ja joen vedet käännetty Pirttiselän alle tehtyyn n. 7 km pitkään tunneliin, johon olisi tehty tunnelivoimalaitos.

Ounasjoki sivujokineen suojelttiin kuitenkin voimalaitosrakentamiselta erillislailla vuonna 1983, ja Kemijoki Oy:lle, jolle Imatran Voiman koskiosuudet ja  putouskorkeudet olivat siirtyneet, korvattiin Ounasjoen vesistön rakennusoikeuden menetyksestä 60 miljoonaa markkaa.  2000-luvulle tultaessa koko Ounasjoen vesistö sivujokineen liitettiin Suomen Natura 2000-ohjelmaan.

Kustulla oli kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Molemmat pojat Kustu menetti talvi- ja jatkosodassa, toinen kaatui ja toinen kuoli rintamalla saamaansa sairauteen. Toinen  tytöistä meni naimisiin kylään tulleen Matti-nimisen suutarin kanssa. Suutari oli vasemmistolainen, ja niinpä Kustu ei antanut kommunisti-suutarin kanssa naimisiin menneelle tyttärelleen muuta kuin mökkipalstan suuresta tilastaan. Tähän suutarin perheeseen siunaantui kuitenkin suuri lapsikatras. Toinen tytöistä, Alfhilda, ei mennyt koskaan naimisiin, ja hän sai testamentin perusteella koko tilan Kustun kuoltua.

Nivalan tilan perinyt tytär sai 1970-luvulla surmansa traagisten tapahtumien jälkeen, ja koko tila meni alun perin perinnöttömäksi jääneen toisen tyttären suurelle perikunnalle. Perikunta ei alkanut jakamaan tilaa, vaan myi sen heti kokonaan Veitsiluoto Oy:lle, jonka toimitusjohtaja oli vuorineuvos Pentti Rautalahti.

 

Vuorineuvoksen Autio

Vanha linnunpönttö.

Vuorineuvos Rautalahti huomasi, että vanha lappalaisten ja uudisasukkaiden asuin- ja kalakenttä sopii erinomaisesti ajan hengen mukaiseen uusiokäyttöön. Hän raivautti pois paikalla vielä olleet uudisasukkaiden rakennusten jäännökset, ja yhtiön palveluksessa olleet vakinaiset metsurit rakensivat 1980-luvun alussa luppoaikoinaan työllisyystyönä paikalle ison kelokämpän ja saunarakennuksen kymmenelle hengelle sekä vajarakennuksen tarpeistoja varten.

Rautalahden aikana Veitsiluoto Oy oli itsenäinen kokonaan valtion omistama yhtiö, jonka päätöksenteko tapahtui Kemissä, yhtiön pääkonttorissa. Paperi- ja sellukaupat tehtiin pääasiassa Kemissä, mutta niitä voitiin joskus pohjustaa Meltausjoen kalastus- ja eräkämpällä, ja jos ostajilla ei ollut kaupan teon jälkeen kiire ja hoppu Japaniin tai Englantiin, niin silloin voitiin viettää hetki vuorineuvoksen piilopirtissä, minne vieraat tuotiin talvisaikaan moottorikelkalla ja kesällä Veitsiluoto Oy:n omaa metsätietä pitkin yhtiön Land Roverilla. Tasavallan presidentti Mauno Koivisto oli Rautalahtien perhetuttu, ja niinpä myös tasavallan päämies on vieraillut Autiossa keväisellä hiihtoretkellään.

Rautalahden aika päättyi 1990-luvulle tultaessa ja Veitsiluoto Oy fuusioitiin toisen valtion yhtiön Enso-Gutzeit Oy:n kanssa, ja siitä ei kovin pitkää aikaa kulunut kun Suomen päättäjät luopuivat suuresta valtion omistamasta paperin tekijästä ja Enso-Gutzeit Oy yhdistettiin ruotsalaisen paperintekijän Stora Ab:n kanssa.

Stora-Enson päätöksenteko siirtyi ”saneeraajien” käsiin tunnetusti huonolla menestyksellä. Yhtiö myi maansa ja metsänsä huokealla hinnalla 2002 Tornator Oy:lle. Samalla paperikauppojen teko siirtyi käytännössä Frankfurtiin, ja niin vuorineuvospatruunojen aika oli lopullisesti ohi. Uudet kasvottomat omistajat alkoivat heti innokkaasti myydä irrallisia kiinteistöjään. Aution metsästys- ja kalamajalla ollut enää käyttöä. Se meni yhtiön muiden tarpeettomien omaisuuksien mukana myyntiin siitä huolimatta, että Stora-Enson Lapissa toimiva henkilöstöjohto, joka oli saanut nauttia erämään rauhasta ja koskikalastuksesta, paheksui ainutlaatuisen koskitilan myyntiä.

 

Perhokalastajien Vanha Autio

Lappalaisten, uudisasukkaiden, Nivalan Kustun, Veitsiluodon, Stora-Enson ja Tornatorin omistusten jälkeen on alkanut taas uusi vaihe paikan historiassa. Muutaman onnekkaan sattuman, mm hitaasti roudasta vapautuvan palstatien, seurauksena omistus siirtyi 2004 metsäyhtymä Mäkitie-Ylitalolle. Nimesimme paikan ”Vanhaksi Autioksi” paikan historian pohjalta. Vaikka asuinkenttä on jäänyt autioksi monet kerrat vuosisatojen saatossa, uskomme että autiot vaiheet ovat nyt ohi. Tietä Unarikönkään tieltä Vanhan Aution pihapiiriin on kunnostettu, tupien kattoja on uusittu ja tupiin on laitettu agregaattisähköt. Vanhassa Autiossa on vielä löydettävissä harvinaista erämaan rauhaa. Nyt paikka on myös valmis vastaanottamaan kesäisin yhden viikon tai kahden viikonlopun ajaksi perhokalastajia.